Don´t ever stop doing what you´re doing

(Löysin vuoden takaa olevan tekstini, jonka haluaisin jakaa kanssanne.)




Trigger warning: You may be shocked (but it´s the actual meaning of all this)!

Kävin tällä viikolla Oulun DocLoungessa katsomassa  tuoreen dokumentin "I am Divine". Divine eli Harris Glenn Milstead (1945 -1988) oli eräs radikalismin vuosien undergroundsupertähdistä ja dragqueenlegenda, joka niitti mainettaan aluksi elokuvaohjaaja John Watersin muusana ja  myöhemmin erilaisilla performansseilla.

Dokumentti tarjosi minulle rutkasti uutta tietoa, sillä olin tutustunut Divineen lähinnä Watersin elokuvien ja muutaman LP:n kautta. Mieleen palaa myös Pink Flamingos -elokuvan uusintakatselu opiskelijaboksissani Helsingin Malmilla eräänä syksyisenä myöhäisiltana, jolloin YleTeema näytti sen minun ja muutaman teologiystäväni yllätykseksi.

Divinen hahmossa minua on ihastuttanut, ja jaksaa ihastuttaa edelleen, se halpamainen dada, kaiken heittäminen niin äärilaitaan että äärilaidalle ei voi enää kuin nauraa huvittuneena tai kauhistuneena. Esityksen voimakkuus piilee myös sen anarkistisuudessa, kaikkien kahleiden katkaisemisessa. Divinen hahmo näyttää kärjistetysti ja röyhkeästi yhteiskunnan kaksinaismoralismin ja pakkotoistoon perustuvaan, ahtaaseen ja sortavaan sukupuolipolitiikkaan (Psykologi Barbara Greenberg totesi vastikää: "- Nuoret naiset ovat tietoisia siitä, että nykypäivän seksistisessä ja kokokeskeisessä kulttuurissa heidän kehonsa on valuuttaa, ja he haluavat juuri kehollaan kasvattaa heidän kokemaansa sosiaalista arvoa") liittyvät haitalliset konnotaatiot ja muuttaa sen groteskiksi kabareeksi. Hänen esityksensä on poliittinen: se ottaa kirjaimellisesti miesvaltaista kulttuuria palleista kiinni ylidramatisoimalla miehisen katseen halun kohteen, klassisen seksipommiin liitetyn huoran ja madonnan yhteyden, olemalla mies, mutta kutsumalla itseään "maailman kauneimmaksi naiseksi". 

Dokumentti keräsi kolmisenkymmentä katselijaa. Olin suuresti ilahtunut paikallaolijoiden värikkyydestä ja hyvästä hengestä, joka vallitsi koko dokumentin ajan. Pyöräillessäni alkuillasta takaisin kotiin huomasin askartelevani useiden kysymysten parissa. Ensinnäkin mietin dokumentin antamaa kuvaa Divinesta, joka kamppaili tyhjyyden tunteen kanssa (jota yritti puolestaan lieventää kuluttamalla joko itseään, rahaa tai ruokaa) ja hänen haluaan tulla nähdyksi, arvostetuksi.

Toisinaan pyyhin dokumentin aikana huomaamattani silmäkulmiani ja katsahdin samalla yleisöön. Mietin, kuinka nämä ihmiset voisivat tulla nähdyiksi, kohdatuiksi, kuulluiksi. Nuoret aikuiset ovat kirkon ongelmakohta, eräänlainen valitettava sokea piste, jota ei ole osattu lähestyä oikein ja se on usein päätettykin vain jättää kokonaan huomioimatta. Tilannetta toki mutkistaa entisestään jatkuva riitely siitä, kenelle ylipäätään Raamatun mukaan kuuluvat ihmisoikeudet ja kenelle eivät (vastaushan on siis että kaikille). Jos minun ihmisyyteni ja oikeuteni olla ja elää kyseenalaistettaisiin jatkuvasti, erityisesti kasvukipujen ja siitä nousevien luontaistenkin epävarmuuksien ja oman paikkansa hakemisen keskellä, kääntäisin sellaiselle instanssille selkäni ja hakisin ystävyyttä ja turvaa muualta. Sen kuvittelisi olevan aika luontaista, eikö?

Lopulta heittäydyin täysin sentimentaaliseksi ja itkin pelkästään Divine-nimelle. Kuinka ovelaa (vaikka ei vältämättä niin tarkoituksenmukaista, mutta Charles S. Peircen semiotiikka antaa meille oikeuden tulkintaan!), että asettumalla kaikkia rooliodotuksia ja normeja vastaan ja nimeällä itsensä vielä varsin kontroverssilla tavalla, voidaan saada aikaan performanssi, joka lopulta voisi indikoida myös Jumalan ääretöntä, uskaliasta ja yllättävää rakkautta kaikkia luotujaan kohtaan.

- - - - - - - 

ps. Muutama kuva myös omasta alter egostani, satamajätkästä, joka koottiin seuraavasti eräitä drag-bileitä varten:

-eksän isän puvunhousuista
-pikkuveljen lätsästä ja paidasta
-äidin ascot-huivista
-kaverin tupakasta, joka on vain rekvisiittaa, sillä itse en polta


+ viiksekkäät ystäväni, joista toinen teippasi rintakehäni tarpeelliseen kuosiin. 

I hear the birds on the summer breeze, I drive fast

Taustalla soi Lana del Reyn Paradise-vinyyli, siitä ja ihanan kirkkaasta ilmasta, kevään toiveikkuudesta, ensimmäisen tekstin otsikko.

Mistähän kaikesta sitä voisi lähteä liikkeelle? 

Olen haaveillut "omasta huoneesta", paikasta, jonne sanailut ja kuvailut, ajatukset ja niiden puolikkaat, ideat, visiot, turhaantumiset, matkakertomukset, oppimiskokemukset ja hartaudet voisi koota yhteen ja samaan paikkaan. Voi olla, että lopulta päädyn taas hökkelikyliin, rinnakkaisyhteisöihin. Lupaan kuitenkin yrittää parhaani, että pitäisin tämän pirtin ovet avoimina eikä ketään tarvitsisi jättää porstuaaseen värjöttelemään. 

Vaikka olen pyrkinyt pääsemään turhista määritelmistä viime aikoina eroon, on ehkä silti hyvä sanoa sananen tai kaksi. Olen 26-vuotias teologian maisteri, joka aloitteli uraansa korpimaisemissa itärajalla. Ihmisten kohtaaminen, kertomusten rikkaus ja rosoisuus sekä jaetun leivän tuoma yhteys tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja ovat auttaneet toisaalta pappisidentiteetin mutta myös oman teologisen ajattelun muotoutumisessa.  Staattinen merkitsee välttämättä taantumusta, joten olen tyytyväisenä osana prosessia, jatkuvaa virtaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö tunnustaisi traditioiden merkitystä ja arvoa. Päinvastoin.

Tällä hetkellä olen jatkanut opintojani humanistisella puolella pääaineenani aate- ja oppihistoria, kylkiäisinä taidehistoriaa ja filosofiaa. Olen ollut erityisen kiinnostunut vastakkainasettelujen historiasta, hegemonia/marginaali, valtio/pienyhteisöt, valtakulttuuri/vastakulttuuri. Sen lisäksi ruumiillisuuteen ja sen erilaisiin representaatioihin liittyvät teemat kutkuttavat  Selvää lienee, että näen kristinuskon voimakkaan vastakulttuurisena voimana, jonka eetos nousee ja tuleekin nousta maan vähäisten äänistä ja kokemuksista  -banderollinaan Paavalin sanat "vapauteen Kristus meidät vapautti".  

Tämän lisäksi, lähinnä kuriositeetteina, mainittakoon, että pidän vanhoista mustavalkoisista (kauhu)elokuvista sekä uuden aallon elokuvista, kasvisruuasta,  vihreästä teestä ja Tapio Rautavaarasta. Mieluiten kuuntelisin musiikkini joko vinyyleinä tai c-kasetteina. Hullaannun menneen maailman estetiikasta, kansanperinteestä ja hyvistä kirpputorilöydöistä. Minua rauhoittaa oman kasvimaan laitto, lihansyöjäkasvien kasvattaminen, talon lämmittäminen puulla ja metsäretket. Innostun (vaihtoehto)kulttuurista, johon pyrin työntämään omatkin sormeni mukaan – aikaisemmin se on tapahtunut ennen kaikkea oululaisen Paska Kaupunni ry:n ja roller derbyn kautta. Sanat ja kuvat kulkevat mukanani, haluaisin panostaa yhä enemmän erityisesti filmikuvaukseen.Tahdon vallata diy-henkisellä kulttuurilla Kainuun kolkat ja tehdä paljon sammalgraffiteja.  Opettelen raivoraittiutta ja säännönmukaisista laudes-hetkistä kiinnipitämistä. 

Nyt olen palannut nälkämaille – ja rakastun yhä uudestaan sen kauniiseen korpeen.