(Löysin vuoden takaa olevan tekstini, jonka haluaisin jakaa kanssanne.)
Trigger warning: You may be shocked (but it´s the actual meaning of all this)!
Kävin tällä viikolla Oulun DocLoungessa katsomassa tuoreen dokumentin "I am Divine". Divine eli Harris Glenn Milstead (1945 -1988) oli eräs radikalismin vuosien undergroundsupertähdistä ja dragqueenlegenda, joka niitti mainettaan aluksi elokuvaohjaaja John Watersin muusana ja myöhemmin erilaisilla performansseilla.
Dokumentti tarjosi minulle rutkasti uutta tietoa, sillä olin tutustunut Divineen lähinnä Watersin elokuvien ja muutaman LP:n kautta. Mieleen palaa myös Pink Flamingos -elokuvan uusintakatselu opiskelijaboksissani Helsingin Malmilla eräänä syksyisenä myöhäisiltana, jolloin YleTeema näytti sen minun ja muutaman teologiystäväni yllätykseksi.
Divinen hahmossa minua on ihastuttanut, ja jaksaa ihastuttaa edelleen, se halpamainen dada, kaiken heittäminen niin äärilaitaan että äärilaidalle ei voi enää kuin nauraa huvittuneena tai kauhistuneena. Esityksen voimakkuus piilee myös sen anarkistisuudessa, kaikkien kahleiden katkaisemisessa. Divinen hahmo näyttää kärjistetysti ja röyhkeästi yhteiskunnan kaksinaismoralismin ja pakkotoistoon perustuvaan, ahtaaseen ja sortavaan sukupuolipolitiikkaan (Psykologi Barbara Greenberg totesi vastikää: "- Nuoret naiset ovat tietoisia siitä, että nykypäivän seksistisessä ja kokokeskeisessä kulttuurissa heidän kehonsa on valuuttaa, ja he haluavat juuri kehollaan kasvattaa heidän kokemaansa sosiaalista arvoa") liittyvät haitalliset konnotaatiot ja muuttaa sen groteskiksi kabareeksi. Hänen esityksensä on poliittinen: se ottaa kirjaimellisesti miesvaltaista kulttuuria palleista kiinni ylidramatisoimalla miehisen katseen halun kohteen, klassisen seksipommiin liitetyn huoran ja madonnan yhteyden, olemalla mies, mutta kutsumalla itseään "maailman kauneimmaksi naiseksi".
Dokumentti keräsi kolmisenkymmentä katselijaa. Olin suuresti ilahtunut paikallaolijoiden värikkyydestä ja hyvästä hengestä, joka vallitsi koko dokumentin ajan. Pyöräillessäni alkuillasta takaisin kotiin huomasin askartelevani useiden kysymysten parissa. Ensinnäkin mietin dokumentin antamaa kuvaa Divinesta, joka kamppaili tyhjyyden tunteen kanssa (jota yritti puolestaan lieventää kuluttamalla joko itseään, rahaa tai ruokaa) ja hänen haluaan tulla nähdyksi, arvostetuksi.
Toisinaan pyyhin dokumentin aikana huomaamattani silmäkulmiani ja katsahdin samalla yleisöön. Mietin, kuinka nämä ihmiset voisivat tulla nähdyiksi, kohdatuiksi, kuulluiksi. Nuoret aikuiset ovat kirkon ongelmakohta, eräänlainen valitettava sokea piste, jota ei ole osattu lähestyä oikein ja se on usein päätettykin vain jättää kokonaan huomioimatta. Tilannetta toki mutkistaa entisestään jatkuva riitely siitä, kenelle ylipäätään Raamatun mukaan kuuluvat ihmisoikeudet ja kenelle eivät (vastaushan on siis että kaikille). Jos minun ihmisyyteni ja oikeuteni olla ja elää kyseenalaistettaisiin jatkuvasti, erityisesti kasvukipujen ja siitä nousevien luontaistenkin epävarmuuksien ja oman paikkansa hakemisen keskellä, kääntäisin sellaiselle instanssille selkäni ja hakisin ystävyyttä ja turvaa muualta. Sen kuvittelisi olevan aika luontaista, eikö?
Lopulta heittäydyin täysin sentimentaaliseksi ja itkin pelkästään Divine-nimelle. Kuinka ovelaa (vaikka ei vältämättä niin tarkoituksenmukaista, mutta Charles S. Peircen semiotiikka antaa meille oikeuden tulkintaan!), että asettumalla kaikkia rooliodotuksia ja normeja vastaan ja nimeällä itsensä vielä varsin kontroverssilla tavalla, voidaan saada aikaan performanssi, joka lopulta voisi indikoida myös Jumalan ääretöntä, uskaliasta ja yllättävää rakkautta kaikkia luotujaan kohtaan.
- - - - - - -
ps. Muutama kuva myös omasta alter egostani, satamajätkästä, joka koottiin seuraavasti eräitä drag-bileitä varten:
-eksän isän puvunhousuista
-pikkuveljen lätsästä ja paidasta
-äidin ascot-huivista
-kaverin tupakasta, joka on vain rekvisiittaa, sillä itse en polta
+ viiksekkäät ystäväni, joista toinen teippasi rintakehäni tarpeelliseen kuosiin.
.JPG)
.JPG)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti